The Fresh Fighter

Mikä: Foo Fighters - In Your Honor
Ensikosketus: "Best of You"-musiikkivideo levyn ilmestymisen aikaan vuonna 2005. Video ei tehnyt vaikutusta, mutta biisi kuulosti loistavalta, joskin hieman erilaiselta Foo Fightersiltä.
Hankinta: Anttilan alennushyllystä juuri äsken, eli kesäkuussa 2008.

Välillä musiikinharrastaja törmää täysin tajunnanräjäyttäviin kokemuksiin, jotka muuttavat musiikillista mieltymystä luultavasti loppuiäksi. Usein nämä törmäykset sattuvat innokkaan kuluttajan ja jonkun uudemman ja tuoreemman artistin kanssa, mutta joskus käy myös niin, että vanha kehäraakki pistää aivot kerralla soseeksi ja muuttaa muuten kriittisen nirppanokan kuolaavaksi idiootiksi, joka liimailee idolinsa kuvia lompakkoonsa. Ei niin, että FOO FIGHTERS olisi vielä tässä vaiheessa minkään harmaaparran iässä, mutta onhan yhtye ollut parrasvaloissa jo yli kymmenen vuotta. Olen alusta lähtien pitänyt yhtyeen hiteistä, ja joskus silloin tällöin jaksanut kuunnella levynkin läpi, mutta täydellistä fanituskynnystä Dave Grohlin luotsaama rokkipumppu ei ollut ylittänyt - ennen herran vuotta 2008 ja Provinssirock-nimistä nuorison suosimaa kesätapahtumaa. Keikasta ja sen hyvyydestä/huonoudesta voitte lukea jossain muualla, mutta sanottakoon että erään blogikirjoittajan sielu oli shown jälkeen täysin myyty. Samoin kävi muuten vuonna 2004 David Bowien keikalla samaisissa kinkereissä.

En myöskään keskity siihen, mitä ylivoimaista näiden herrojen musiikissa mielestäni on, vaan siihen, minkälainen voima uusilla idoleillani on henkilökohtaisen inspiraation suhteen. Koko kevään olen enemmän tai vähemmän jumittanut paikallani kaikenlaisten projektien suhteen, joita tuntuu olevan aina käsillä. Kirjoitushommia siellä, musiikkihommia täällä, ja kotonakin pitäisi vissiin saada jotain aikaiseksi - kevätsiivouksen sain sentään hoidettua noin 50-prosenttisesti kunnialla läpi. Koko kevään ajan olen myöskin täysin itseni sitä tiedostamatta etsinyt inspiraatiota, jonka avulla päästä näissä projekteissa eteenpäin. En tätä tajunnut ennenkuin Ameriikan radiorock-partio läväytti kuvainnollisesti sinisellä Gretchin kitaralla (ja muutamalla muulla soittimella) päähän ja sai kuitenkin ne joskus luomisvoimaisiksi todistetut kaksi harmaata aivosolua törmäilemään toisiinsa - muun muassa sillä vaikutuksella, että nyt pitkähkön tauon jälkeen kirjoitan taas tähänkin mediaan jotain uutta. Johan rupesi teksti lentämään, ja työpöytäkin on taas täynnä miksereitä, arvostelulevyjä ja muuta tilpehööriä, jotka oli haudattu kevään kuluessa kirjahyllyn romupinojen alimmaisiksi.

Olen sanonut monesti, ettei kannata liiaksi kangistua kaavoihinsa. Kaikenlaista uutta on aina hauska löytää, mutta joskus se suurin innostuslataus saattaa löytyä lähempää kuin luuleekaan. Aina ei tarvitse kulkea sitä pisintä mahdollista matkaa saadakseen uusia elämyksiä, ja jos entuudestaan tuttuja asioita ottaa liian itsestäänselvyytenä, saattaa kävellä onnensa ohi huomaamatta tilanteen oikeaa laitaa kulissien takana. Tässäkään tapauksessa vuoden 1999 Learning to Fly tai edes viimevuotinen The Pretender eivät todellakaan kerro kaikkea, mitä kyseisen yhtyeen repertoaarista löytyy, vaikka sinänsä hienoja teoksia ovatkin - tsekatkaa vaikka tällä hetkellä keskustelun alla olevan levyn nimibiisi.

Mitähän sitä vielä noilta festareilta löytää, tähän mennessä on aika monena vuonna seuraavina viikkoina haaliutunut ennestään vähemmälle huomiolle jääneiden yhtyeiden back-katalogeja levykaupasta kotiin. Toivottavasti vaan seuraavana ei ole vuorossa joku Popeda...

PARASTA JUURI NYT (17.6.2008)
Foo Fighters - In Your Honor (In Your Honor)
Foo Fighters - Have It All (One by One)
Foo Fighters - The Last Song (In Your Honor)
Foo Fighters - But, Honestly (Echoes, Silence, Patience & Grace)
Foo Fighters - Everlong (The Colour and the Shape)

Musiikillinen välikysymys

Vaikka itse olenkin tietyn koulukunnan musiikkinörtti, vastustan intohimoisesti monentyyppistä musiikkinörtteilyä; tästä aiheestahan on puhuttu aiemminkin tällä foorumilla. Onneksi musiikkinörteistä löytyy niin paljon nillitettävää, ettei aiheen ympärillä käytävä pohdinta pääse ihan heti loppumaan.

Tällä kertaa sanan säilä sivaltaa päin äänilevyharrastajien loputonta uutuuden janoa, joka pahimmillaan muistuttaa minkä tahansa pinnallisen ilmapäämaterialisti-jupin himoa kaikkea uutta omistustavaraa kohtaan. Koska aihe on taas hyvinkin lähellä sydäntä, esitän asiani lyhyesti ja ytimekkäästi:

1. Pidän siitä, että löydän uusia kiinnostavia yhtyeitä.

2. Minua ei vähimmässäkään määrin kiinnosta, kuinka monta uutta, mutta minulle tuntematonta kiinnostavaa yhtyettä kuka tahansa muu ihminen tässä maailmassa on löytänyt.

3. Musiikista keskusteleminen on lempiharrastuksiani.

4. Yhden ihmisen monologi siitä, kuinka joku tietty uusi (tai vanha, jos niikseen tulee), mutta minulle tuntematon yhtye on siitä-ja-siitä syystä täysin ylivoimainen ei ole keskustelua (vrt. monologin ja dialogin ero).

5. Älkää siis käyttäkö energiaanne siihen, että yritätte tuputtaa minulle kuunneltavaksi yhtyeitä, jotka ovat siinä vaiheessa minulle tuntemattomia. Kuluttakaamme säästetty aika muunlaiseen keskusteluun. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että jo täysin omin avuin saan kulutettua loppuelämäni siihen perehtymiseen; en minä, eikä kukaan muukaan kerkeä kuuntelemaan kaikkea joka on muiden mielestä hyvää.

6. Rikon itsekin tämän tästä kohdassa 5 olevaa ohjeistusta, mutta useimmiten näihin tilanteisiin liittyy erinäisiä annoksia miestä väkevämpää. Bileissä ja jatkoilla tämä on sallittua - kuten moni muukin normaalielämän konventioista poikkeava asia.

En oikein ymmärrä, miten joku ihminen voi viikko toisensa jälkeen muka väittää löytävänsä jännittäviä ja ihmeellisiä yhtyeitä, kun itse en ole kerinnyt vielä perehtyä tarpeeksi edes oman back-katalogini vähemmälle huomiolle jääneeseen sisältöön. Väitän, että monet musiikin harrastajat, jotka ovat löytävinään viisi uutta mielenkiinnon kohdetta kuukaudessa, eivät loppujen lopuksi kykene tai kerkeä perehtymään löydöksiinsä yhtään sen kummemmin. Kyse on jossain määrin taas täysin aivottomasta keskinäisen nokkimisjärjestyksen löytämisestä - kuka todellinen musiikin harrastaja nyt voisi kuvitellakaan kuuntelevansa yhtyettä, jonka arvon kollega löysi jo vuosi sitten - ja käteen jää kasakaupalla artisteja, joiden musiikista ei viime kädessä tiedä juuri mitään. Tilanne muistuttaisi hieman sitä, jos joku ostaisi 10 kirjaa kuukaudessa ja lukisi niistä pelkät takakannet tai esittelytekstin. Asiallinen keskustelu aiheesta alkaisi olla tässä vaiheessa hiukan hankalaa...

Lopuksi vanhojen levyjen kunniaksi lista suosikkilevyistä, jotka olen tämän vuoden puolella löytänyt uudelleen parhaimmillaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

PARASTA JOSKUS KAUAN SITTEN - JA JUURI NYT (21.5.2008)
Red Hot Chili Peppers - Blood Sugar Sex Magic
Carcass - Heartwork
Porno for Pyros - Porno for Pyros
Dave Matthews Band - Crash
Nine Inch Nails - With Teeth
YUP - Lauluja Metsästä

Deep Peace on my mind

Mikä: Devin Townsend - Terria
Ensikosketus: Erittäin huuruisissa pikkujouluissa Porvoossa vuonna 2004. Ystäväni usutti minut miehen jäljille biisillä "The Fluke", ja siitäkös se suu rupesi vaahtoamaan, joskin vasta muutamia kuukausia myöhemmin.
Hankinta: CDON.comista helmi-maaliskuussa 2005.

En ole luultavasti koskaan idolisoinut yhtä ihmistä puhtaan musiikillisen nerouden takia niin paljon kuin kanadalaissyntyistä DEVIN TOWNSENDia, ja väitän että en enää ikinä löydä toista vastaavaa ihailun kohdetta. Mielenkiinto herraa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hetkittäin ajattelin puolitosissani vääntää itselleni miehen patentoiman "skullet"-kampauksen - näistä päähänpistoista ovat edelleen jäljellä takaraivostani töröttävät luomurastat, jotka tosiaan muotoutuivat noin kahden vuoden aikana. Niin, muotoutuivat siis sen vuoksi, että en noin kahteen vuoteen harjannut hiuksiani kertaakaan.

Suurieleinen henkilönpalvonta tässä tapauksessa on tätä nykyä kohdallani enimmäkseen ol(l)utta ja mennyttä, mutta Devinin musiikillinen nerous ei ole kadonnut mihinkään. Massiivinen, yliampuvan maalaileva ja rähinästä täydelliseen seesteisyyteen aaltoileva kokonaistaideteos TERRIA on mahdollisesti miehen hienoin tuotos, ja sen pariin jaksaa myös palata säännöllisin väliajoin. Mielenkiintoiseksi tämän säännöllisyyden tekee se, että palaaminen tapahtuu yleensä aina samasta syystä - tällä levyllä on nimittäin aivan uskomaton vaikutus saada monet elämän murheet tuntumaan yhdentekeviltä. Townsendin eeppinen visio saa yksinkertaisesti suurimman osan arjen hankaluuksista näyttämään täysin mitättömiltä pölypalleroilta, jotka voi imuroida pois käden käänteessä. Ja yrittämään uudestaan, mitä se ikinä sitten olikaan, mitä oltiin yrittämässä.

Jotta elämään saa minkäänlaista järjellistä perspektiiviä, täytyy siinä olla aika lailla tasajakoisesti sekä ylä- että alamäkiä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus liioitella varsinkin niitä alamäkiä, ja niiden vaikutusta omaan olemassaoloonsa, juurikin tuon mainitun perspektiivin puutteesta johtuen. Mikään ei ole sekä oman itsensä että kanssaihmisten kannalta negatiivisempaa kuin loputon voivottelu ja märehtiminen. Aika usein kannattaa pysäyttää murheen mailla taivaltaminen heti alkuunsa, ja tutkia mieltä kaivertavaa asiaa pari kertaa uudestaan. Useinkin käy niin, että hetkisen miettimisen ja vertailevan tutkimuksen jälkeen tilanne alkaa kummasti näyttää valoisammalta. Sitä en tiedä, johtuuko tämä vaikkapa aivokemiallisista reaktioista, mutta sillä ei liene myöskään juurikaan väliä lopputuloksen kannalta. Pääasia on, että elämä hymyilee jälleen - vaikkakin se toki tarkoittaa myös uusien pettymyksien nielemistä tulevaisuudessa. Aaltoliike on kuitenkin lopputuloksen kannalta parempi kuin tasainen korkeapaineessa liihotelu tai matalapaineessa rämpiminen.

Devinin musiikki ei käytössä kulu, mutta meikäläisen rastojen olemassaolo alkaa olla jo pienehkö pulma. Sankari itse on nimittäin paennut mediaa ja kiertueita karkuun jonnekin Kanadan takamaille asustelemaan perheensä kanssa. Skullet-idea taas nojautui pitkälti siihen odotukseen, että miehen näkisi vielä joskus lavalla esiintymässä, jolloin voisi keikan ajaksi hiustyylin puolesta sankariinsa samaistua, ja sen jälkeen ajaa koko hoidon pois. Nyt tätä esiintymistä joutuu vissiin sitten odottelemaan keski-ikään asti, ja nää pötkylät on kyllä vähän hankalia...

JUURI NYT (19.5.2008)
Dream Theater - In the Presence of Enemies, part 1 (Systematic Chaos)
Carcass - Embodiment (Heartwork)
CMX - Kaikkivaltiaan Peili (Talvikuningas)
Nine Inch Nails - Discipline (The Slip)
Von Hertzen Brothers - Faded Photograph (Love Remains the Same)

Ghost Breweries

Mikä: Opeth - Ghost Reveries

Ensikosketus: "The Baying of the Hounds", silloisen kämppikseni soittamana tietokoneen kaiuttimista alkutalvesta 2006. Biisin vertaansa vailla oleva urkugrooven ja kuolonkorinan yhdistelmä löi läpi silmänräpäyksessä.

Hankinta: Keväällä 2006, tilauspaikkana CDON.com.

Ruotsalaiset ovat harvoin onnistuneet äärimmäisen tunnelman luomisessa musiikin keinoin, rakkaat länsinaapurimme kun ovat vuosikymmeniä keskittyneet pääasiassa tarttuvien ja helposti sisäistettävien biisien luomiseen - oli kyse mistä tahansa musiikintyylistä. Täydellisen poikkeuksen valtavirtaan luo aavemaisella fiiliksellä kyllästetty OPETH, joka Mikael Åkerfeldtin visiolla luotsattuna on soutanut usvaisia vesiä ja samonnut kalseita nummia jo kahdeksan studiolevyn verran; määrä nousee yhdeksään, kunhan seuraava eepos WATERSHED ilmestyy 3. kesäkuuta 2008. Keskimääräisenä progehippinä viehätyin jo ensikuulemalta yhtyeen omintakeiseen yhdistelmään melodista kuolonmetallia sekä mellotronin täyttämää tunnelmointia, mutta tutustuttuani tarkemmin poppoon tuotoksiin vaikutuksen tekivät myös Åkerfeldtin sanoitukset. Vaikka paikka paikoin kieliasussa olisi vielä hiukan tarkistamista, miehen kielikuvilla loihtimat melankoliset visiot sopivat musiikkiin enemmän kuin täydellisesti.

Usein vahvimmat musiikista tulevat muistot liittyvät allekirjoittaneella tiettyihin matkoihin, tai matkustamiseen yleensä. Matkoilla tulee usein käytyä läpi huima määrä päänsisäisiä asioita. Kun istuu katselemassa maisemia bussissa, junassa tai lentokoneessa, tulee myös keskityttyä aivan eri tavalla kuulokkeissa pauhaavaan musiikkiin kuin esimerkiksi kotona; ikkunan toisella puolen vilistävä maisema harvoin tarjoaa liiemmälti ärsykkeitä huomiokyvylle. Mielen pohjukalla majailevat ideoiden alkueliöt muotoutuvat yleensä muutamien tuntien junassa istumisen seurauksena konkreettisiksi, kehittyviksi olennoiksi, jotka rupeavat elämään omaa elämäänsä - luovuuden kannalta usein positiivisin seurauksin. Hiukan kuten olutpannussa käymisvaiheessa uiskentelevat hiivat, joiden toiminta on melko samanlaista, varsinkin lopputuloksen kannalta.

Opethin "kahdeksannesta huomiosta" - kuten he itse levyjään nimittävät - mieleeni tulvii muistoja bussimatkasta välillä Joensuu-Kuopio keväällä 2006. Matkalla ei sinänsä tapahtunut mitään ihmeellistä, kuten ei siirtymisvaiheessa yleensä, mutta fiilis oli täysin kohdallaan. Kevät oli vasta aluillaan, mutta harmaassa, vetisessä ja lehdettömässä Itä-Suomen metsikössä pystyi helposti kuvittelemaan siirtyneensä maaliskuusta suoraan lokakuuhun. Ruotsalaisviisikon manaamien haamujen ympäröimänä mielessäni kehittyi ideoita, jotka ovat heijastuneet hyvinkin konkreettisesti nykyelämääni, vaikken sitä tuossa linja-autossa vielä tajunnutkaan. Ideoita siitä, mihin suuntaan pitäisi elämäänsä viedä, ja mitä sillä elämällään loppujen lopuksi nyt haluaa tehdäkään. Mitä nämä ideat olivat, ja mistä ne kumpusivat (kaikki tuontapainen pohdiskelu kuitenkin yleensä pohjautuu lähimenneisyyden kokemuksille) - se on sisältöä toisen kerran monologiin. Sanottakoon nyt vain se, että joskus kannattaa yksinkertaisesti ottaa kaikki irti siitä, että on konkreettinen mahdollisuus vain istua paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Edes muutaman tunnin kerrallaan. Sillä saattaa olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia.

Vaikka omat Opethin siivittämät ideat säilyivätkin, vuotta myöhemmin yhtyeen Ilosaarirockin keikalla herra Åkerfeldtin henkinen ylivoimaisuus sitten karisikin huomattavasti. Välispiikit eivät ainakaan miehellä olleet sieltä sivistyneimmästä päästä. "As this is our only gig this year, you might be wondering what I do in the meantime. Well, I'm mostly at home, making love...to myself. And by the way, you guys suck at ice hockey!" No, miestä ei voi ainakaan syyttää siitä, etteikö hän yrittäisi lähestyä festivaalivieraiden henkistä tasoa...

JUURI NYT (6.5.2008)

Dave Matthews Band - Crash Into Me (Crash)

Foo Fighters - The Pretender (Echoes, Silence, Patience & Grace)

Sting - Seven Days (Ten Summoner's Tales)

Einstürzende Neubauten - Let's Do It a Dada (Alles wieder offen)

Coheed & Cambria - The End Complete II: Radio Bye Bye (Good Apollo, I'm Burning Star IV, Volume Two: No World for Tomorrow)

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Mikä: Pearl Jam - Vs.

Ensikosketus: Melko lailla levyn ilmestymisen lähimaastossa, varmaan alkuvuodesta 1994. Kappale taisi olla kaverin kasetilta kuultu, nerokkaasti nimetty ja levyn linjasta hiukan poikkeava "Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town".

Hankinta: Kasettikopio tuli vaihdettua CD-muotoon vuonna 1997, löytyi käytettynä CD Research-puodista Kalifornian päässä. Tuli kyseisestä kaupasta haalittua aikamoinen läjä muitakin levyjä yhden vuoden aikana.

Turhautumista on ilmaistu ja käsitelty musiikin keinoin hyvinkin paljon. Kuuluisin ja meluisin turhautumista kanavoiva musiikintyyli lienee tietysti punk, mutta allekirjoittaneelle kyseistä mielialaa ilmentää parhaiten 90-luvulla lyhyen, mutta tärkeän pyrähdyksen parrasvaloissa tehnyt grunge. Vaikkakin yksi tämän tyylilajin tunnetuimmista joukkioista, muuan PEARL JAM, on säilynyt yli kymmenen vuotta vanhan grungevöyhötyksen jälkeen edelleen sekä kirjoittajan että ainakin Yhdysvaltalaisen yleisön suosiossa, kuuluu Seattle-intoilun kuolinkorinaa edeltävänä vuonna 1993 julkaistu, ehket yhtyeen vihaisin tuotos VS. silti orkesterin parhaimmistoon. Levy on äänimaailmaltaan ja sanomaltaan huomattavasti agressiivisempi kuin edeltäjänsä, ja onnistui loistavasti varhaisnuoruudessa toimimaan jonkinlaisen teini-iän angstin purkamiskanavana.

Vahvimmat muistot Vastakkainasettelun ja siihen liittyvän turhautumisen tunteen saralta vievät kuitenkin vuoteen 1997 Lontooseen, Heathrown lentokentälle. Olin tulossa vuoden kestäneeltä kulttuurimatkalta Kaliforniasta takaisin koto-Suomeen, ja vaikka rapakon takana hauskaa oli ollutkin, odotukset kotiinpääsystä, ystävien näkemisestä ja ruisleivästä olivat melko lailla pinnassa. Välissä oli kuitenkin puolitoista mannerta ja hiukkasta päälle valtamerellinen suolavettä. No, nykytekniikka auttaa kummasti pitkänmatkalaista, mutta kun halvalla mennään, niin matka-ajat ovat myös sen mukaiset. Lontoon lentokentällä jouduin odottelemaan viisi tuntia, ja matkaseurakseni oli jostain syystä siunaantunut suunnaton pahoinvointi. Siinähän se aika kului rattoisasti vessassa yökkiessä, mutta voi pojat että otti pannuun. No, onneksi pahoinvoinnin lisäksi taskusta löytyi siihen aikaan varsin jännittävältä kapistukselta tuntunut, lähes upouusi Sonyn kannettava CD-soitin, joka tuuttasi yrjökeikkojen välissä Helmihillon tiivistettyä aggressiota suoraan aivolohkoon.

Turhautuminen on kamala olotila, jos se liittyy johonkin tilanteeseen johon ei pysty sen kummemmin vaikuttamaan. Lentokoneen odottelu huonovointisena on toki yksi pienimmistä ihmisen murheista tässä elämässä, mutta se käy hyvästä esimerkistä. Kuten eräskin haulikon piippuun tuijotellut grunge-visionääri aikoinaan, monet ihmiset kuitenkin juuttuvat tilanteisiin, joissa heillä olisi täydet mahdollisuudet muuttaa asioiden tai elämänsä kulkua, mutta he eivät sitä kuitenkaan tee, ja turhautuvat. Ihmisillä on uskomattomat määrät energiaa käyttää valittamiseen tavallisimmistakin arkiasioista, jotka korjautuisivat käden käänteessä jos vain viitsisi tehdä jotain. Ja kun on kerran alkuun päässyt, voi yrittää kivuta pelottomana päätöksenteon rinnettä yhä korkeammalle. Vittumainen pomo? Miksei vaihtaisi työpaikkaa. Mielenkiinnoton ammatinvalinta? Nykyään voi kouluttautua uuteen ammattiin vaikka eläkeikäisenä.

Elämässä on toki asioita ja valintoja, joiden kautta omat tulevat valinnan mahdollisuudet kaventuvat huomattavasti, kuten lapset. Mutta niin pitkään kun ihminen on periaatteessa omillaan, pitäisi keskittää huomionsa ennemmin siihen, miten päästä turhautumisestaan eroon, kuin siihen, miten kuuluttaa siitä mahdollisimman monelle muulle ihmiselle. Suomalainen tapa on jättää asia sikseen, ja odottaa että jostain mystisestä syystä se korjautuisi itsestään. Ja siinä samassa räkyttää sen minkä kerkeää.

Katosi muuten vanhemmalla iällä hiukan se viehätys ahdistuneista ja turhautuneista Seattlen flanellipaidoista, kun luin että Eddie Vedder oli ennen grunge-uraansa lainelautaileva rantapummi San Diegossa. Että siitä sitä taide-uskottavuutta repimään sitten.

JUURI NYT (23.4.2008)

Devin Townsend - Life Is All Dynamics (Infinity)

Devin Townsend - Unity (Infinity)

Stone Temple Pilots - Seven Caged Tigers (Tiny Music...)

Strapping Young Lad - Aftermath (Strapping Young Lad)

Stam1na - Murtumispiste (Raja)

Lyhyestä virsi kaunis

Välillä täytyy jättää sikseen jaarittelu, ja keskittyä sen sijaan yksinkertaisiin tosiasioihin. Yksi tosiasia on, että hiljattain Factoryn hikisillä lauteilla melskannut WHYI-yhtye oli mitä erinomaisinta groovea, ja soisin poppoon pääsevän vielä suurempaankin tietoisuuteen. Yhdistelmä breakbeatia, funkkikitarointia, saksofonia ja alternative-äänivallia oli loistava. Usein, kun lähdetään "ennakkoluulottomasti" yhdistelemään erilaisia musiikkityylejä, on lopputuloksena ärsyttävä sillisalaatti, mutta tässä tapauksessa ei todellakaan ollut näin.

Ihmiset kehuvat toisiaan muutenkin liian vähän täysin pyyteettömästi. Vaikkakin tähän väliin täytyy todeta, että ei täydellistä pyyteettömyyttä ole olemassakaan, mutta asia kokonaisuudessaan vaatii sen verran pitkää pohdiskelua, että taidan jättää sen toiseen kertaan.

Niin, ja se päivän levy? Se on muuten aiempaan viitaten täysin heräteostoksena Anttilan alelaarista napattu PORCUPINE TREE-yhtyeen vuonna 1999 julkaistu STUPID DREAM. Kyllä se nyt taitaa kuitenkin olla niin, että ne vanhemmat levyt ovat aina parempia...

JUURI NYT (19.4.2008)
Plutonium 74 - Perusasioita (Pasilasta Kallioon)
mu-Ziq - Iced Jem (In Pine Effect)

Fear of a Popular Record

Mikä: Porcupine Tree - Fear of a Blank Planet
Ensikosketus: Orkesterin keikka Ilosaarirockissa 2007
Hankinta: Asematunnelin Top Ten keväällä 2008. Olin etsiskelemässä saman yhtyeen "In Absentia"-levyä, mutta Tunnelin Levyn hintalappu osoittautui liian suolaiseksi.

Steven Wilsonin luotsaama PORCUPINE TREE on viimeisen vuoden aikana räjäyttänyt pankin muuallakin kuin kotistereoissani. Vuoden 2007 Ilosaarirock toi joukkion pienestä marginaalista suurempaan tietoisuuteen, ja viimeistään yhtyeen edellinen jäähallikeikka osoitti, että brittiläinen pop-metal-proge-yhdistelmä on soutanut tiensä suomalaisten levyhyllyille. Monelle fanille yhtyeen viimeisin, vuonna 2007 julkaistu levy FEAR OF A BLANK PLANET edustaa sitä esimerkillistä Piikkisikapuuta, mutta itse olen päätynyt kiertelyn ja kaartelun kautta aikaisempaan, vuonna 2002 julkistettuun IN ABSENTIA-levyyn, joka onnistuu mielestäni kiteyttämään Wilsonin vision aiemmin mainittujen tyylisuuntien yhteen sulauttamisesta vieläkin kirkkaammin. Viime kesänä, muutaman mallasjuoman siivittämänä, asiasta virisi keskustelu ystäväni kanssa. Puhuessani jälkimmäiseksi mainitun levyn ylivoimaisuudesta ystäväni rupesi hieman humoristiseen sävyyn epäilemään motiivieni puhtautta, olettaen että olen valinnut aiemman levyn suosikikseni vain muotosyistä. Kaikkihan tietävät, että ne vanhemmat levyt on aina parempia, oli kyseessä kuka tahansa musikantti.

Pimeällä 1990-luvulla ja sitä aiemmin, ajalla ennen blogeja, p2p-ohjelmistoja, MySpacea tai Pizza Enricoa, musiikin aktiivinen kuuntelu oli omalla tavallaan paljon mielenkiintoisempaa. Tarjonnan ollessa vaikeammin tavoitettavissa yksittäisiin artisteihin ja levyihin tuli kiinnitettyä huomattavasti tarkempaa huomiota, ja itselleen uudet, loistavat löydöt tuntuivat joltain mullistavalta ja ihmeelliseltä. Nykyään huomiokyky on venytetty koko ajan kipurajalle asti, kun uusia, mielenkiintoisia yhtyeitä voi halutessaan kaivaa esille internetin ihmemaailmasta vaikka joka päivä. Outoa kyllä, tuolta mainitulta vanhalta ajalta on musiikkinörttien keskuudessa säilynyt kuitenkin yksi mielenkiintoinen puoli - kilpailu siitä, kuka on kuunnellut mitäkin yhtyettä "ekana" ja kenen mielestä "ne ekat demot" on aina parhaita, riippumatta artistin myöhemmän tuotannon laadusta tai yleisesti hyväksytystä mielipiteestä.

Vaikkakin tässä "diggailun" nokkimisjärjestyksen määrittelyssä on kyse vain lapsellisesta uhoamisesta - johon toki itsekin sorrun tämän tästä - aikoinaan asiassa oli edes hippusen verran järkeä. Ennen internet-vallankumousta yhtyeiden ja artistien löytäminen saattoi olla oikean työn takana, ja niiden ensimmäisten demojen haaliminen todella vaivalloista (ja luultavasti kallista) puuhaa. Musiikkinörtit pystyivät edes jollain lailla ansaitusti kehuskelemaan saavutuksillaan tällä saralla, ja väittämään tällä nojalla tietävänsä kyseisestä asiasta enemmän kuin muut, koska asiaan oli todellakin perehdytty antaumuksella, ja mahdollisesti käytetty useampia työtunteja. Tänä päivänä, kun lähestulkoon kaikki mahdollinen musiikki on enemmän tai vähemmän vapaasti kaikkien saatavilla, nämä asiat eivät ole enää minkäänlaisia saavutuksia. Kuka tahansa pystyy kaivelemaan p2p-verkkojen syövereistä ne mahtavat "ekat demot", ja uusien yhtyeiden löytämisen vaikeus on verrattavissa panssarivaunun etsimiseen heinäsuovasta. Kun nykyään melkein mikä tahansa underground-liikekin sulautetaan valtavirtaan ennenkuin kerkeää silmiään räpäyttää, ei puheena olevilla asioilla ainakaan meikäläiselle ole mitään merkitystä, varsinkaan kun samat ihmiset yleensä sortuvat ylistämään "tuntemattomampia" artisteja "suositumpien" kustannuksella. Oli kyse aiheesta kun aiheesta, ihmiset haluavat päästä toki brassailemaan omalla ylivoimaisella tietämyksellään, mutta tällä brassailulla pitäisi olla keskustelun kannalta joku järkevä merkitys. Jos haluan pitää itseäni ylistävää monologia ilman vastaväitteitä, lähestyn asiaa esimerkiksi tällaisen blogin kirjoittamisen suunnalta.

Niin, ja tähän loppuun täytyy toki mainita, että omistin nykyään varsin suositun Interpol-yhtyeen debyyttilevyn ennenkuin kukaan muu tuntemani ihminen tässä maassa edes oli kuullut poppoon nimeä.

JUURI NYT (18.4.2008)
Tori Amos - Roosterspur Bridge (American Doll Posse)
The Byrds - King Apathy III (Dr. Byrds & Mr. Hyde)