Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Mikä: Pearl Jam - Vs.

Ensikosketus: Melko lailla levyn ilmestymisen lähimaastossa, varmaan alkuvuodesta 1994. Kappale taisi olla kaverin kasetilta kuultu, nerokkaasti nimetty ja levyn linjasta hiukan poikkeava "Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town".

Hankinta: Kasettikopio tuli vaihdettua CD-muotoon vuonna 1997, löytyi käytettynä CD Research-puodista Kalifornian päässä. Tuli kyseisestä kaupasta haalittua aikamoinen läjä muitakin levyjä yhden vuoden aikana.

Turhautumista on ilmaistu ja käsitelty musiikin keinoin hyvinkin paljon. Kuuluisin ja meluisin turhautumista kanavoiva musiikintyyli lienee tietysti punk, mutta allekirjoittaneelle kyseistä mielialaa ilmentää parhaiten 90-luvulla lyhyen, mutta tärkeän pyrähdyksen parrasvaloissa tehnyt grunge. Vaikkakin yksi tämän tyylilajin tunnetuimmista joukkioista, muuan PEARL JAM, on säilynyt yli kymmenen vuotta vanhan grungevöyhötyksen jälkeen edelleen sekä kirjoittajan että ainakin Yhdysvaltalaisen yleisön suosiossa, kuuluu Seattle-intoilun kuolinkorinaa edeltävänä vuonna 1993 julkaistu, ehket yhtyeen vihaisin tuotos VS. silti orkesterin parhaimmistoon. Levy on äänimaailmaltaan ja sanomaltaan huomattavasti agressiivisempi kuin edeltäjänsä, ja onnistui loistavasti varhaisnuoruudessa toimimaan jonkinlaisen teini-iän angstin purkamiskanavana.

Vahvimmat muistot Vastakkainasettelun ja siihen liittyvän turhautumisen tunteen saralta vievät kuitenkin vuoteen 1997 Lontooseen, Heathrown lentokentälle. Olin tulossa vuoden kestäneeltä kulttuurimatkalta Kaliforniasta takaisin koto-Suomeen, ja vaikka rapakon takana hauskaa oli ollutkin, odotukset kotiinpääsystä, ystävien näkemisestä ja ruisleivästä olivat melko lailla pinnassa. Välissä oli kuitenkin puolitoista mannerta ja hiukkasta päälle valtamerellinen suolavettä. No, nykytekniikka auttaa kummasti pitkänmatkalaista, mutta kun halvalla mennään, niin matka-ajat ovat myös sen mukaiset. Lontoon lentokentällä jouduin odottelemaan viisi tuntia, ja matkaseurakseni oli jostain syystä siunaantunut suunnaton pahoinvointi. Siinähän se aika kului rattoisasti vessassa yökkiessä, mutta voi pojat että otti pannuun. No, onneksi pahoinvoinnin lisäksi taskusta löytyi siihen aikaan varsin jännittävältä kapistukselta tuntunut, lähes upouusi Sonyn kannettava CD-soitin, joka tuuttasi yrjökeikkojen välissä Helmihillon tiivistettyä aggressiota suoraan aivolohkoon.

Turhautuminen on kamala olotila, jos se liittyy johonkin tilanteeseen johon ei pysty sen kummemmin vaikuttamaan. Lentokoneen odottelu huonovointisena on toki yksi pienimmistä ihmisen murheista tässä elämässä, mutta se käy hyvästä esimerkistä. Kuten eräskin haulikon piippuun tuijotellut grunge-visionääri aikoinaan, monet ihmiset kuitenkin juuttuvat tilanteisiin, joissa heillä olisi täydet mahdollisuudet muuttaa asioiden tai elämänsä kulkua, mutta he eivät sitä kuitenkaan tee, ja turhautuvat. Ihmisillä on uskomattomat määrät energiaa käyttää valittamiseen tavallisimmistakin arkiasioista, jotka korjautuisivat käden käänteessä jos vain viitsisi tehdä jotain. Ja kun on kerran alkuun päässyt, voi yrittää kivuta pelottomana päätöksenteon rinnettä yhä korkeammalle. Vittumainen pomo? Miksei vaihtaisi työpaikkaa. Mielenkiinnoton ammatinvalinta? Nykyään voi kouluttautua uuteen ammattiin vaikka eläkeikäisenä.

Elämässä on toki asioita ja valintoja, joiden kautta omat tulevat valinnan mahdollisuudet kaventuvat huomattavasti, kuten lapset. Mutta niin pitkään kun ihminen on periaatteessa omillaan, pitäisi keskittää huomionsa ennemmin siihen, miten päästä turhautumisestaan eroon, kuin siihen, miten kuuluttaa siitä mahdollisimman monelle muulle ihmiselle. Suomalainen tapa on jättää asia sikseen, ja odottaa että jostain mystisestä syystä se korjautuisi itsestään. Ja siinä samassa räkyttää sen minkä kerkeää.

Katosi muuten vanhemmalla iällä hiukan se viehätys ahdistuneista ja turhautuneista Seattlen flanellipaidoista, kun luin että Eddie Vedder oli ennen grunge-uraansa lainelautaileva rantapummi San Diegossa. Että siitä sitä taide-uskottavuutta repimään sitten.

JUURI NYT (23.4.2008)

Devin Townsend - Life Is All Dynamics (Infinity)

Devin Townsend - Unity (Infinity)

Stone Temple Pilots - Seven Caged Tigers (Tiny Music...)

Strapping Young Lad - Aftermath (Strapping Young Lad)

Stam1na - Murtumispiste (Raja)

Lyhyestä virsi kaunis

Välillä täytyy jättää sikseen jaarittelu, ja keskittyä sen sijaan yksinkertaisiin tosiasioihin. Yksi tosiasia on, että hiljattain Factoryn hikisillä lauteilla melskannut WHYI-yhtye oli mitä erinomaisinta groovea, ja soisin poppoon pääsevän vielä suurempaankin tietoisuuteen. Yhdistelmä breakbeatia, funkkikitarointia, saksofonia ja alternative-äänivallia oli loistava. Usein, kun lähdetään "ennakkoluulottomasti" yhdistelemään erilaisia musiikkityylejä, on lopputuloksena ärsyttävä sillisalaatti, mutta tässä tapauksessa ei todellakaan ollut näin.

Ihmiset kehuvat toisiaan muutenkin liian vähän täysin pyyteettömästi. Vaikkakin tähän väliin täytyy todeta, että ei täydellistä pyyteettömyyttä ole olemassakaan, mutta asia kokonaisuudessaan vaatii sen verran pitkää pohdiskelua, että taidan jättää sen toiseen kertaan.

Niin, ja se päivän levy? Se on muuten aiempaan viitaten täysin heräteostoksena Anttilan alelaarista napattu PORCUPINE TREE-yhtyeen vuonna 1999 julkaistu STUPID DREAM. Kyllä se nyt taitaa kuitenkin olla niin, että ne vanhemmat levyt ovat aina parempia...

JUURI NYT (19.4.2008)
Plutonium 74 - Perusasioita (Pasilasta Kallioon)
mu-Ziq - Iced Jem (In Pine Effect)

Fear of a Popular Record

Mikä: Porcupine Tree - Fear of a Blank Planet
Ensikosketus: Orkesterin keikka Ilosaarirockissa 2007
Hankinta: Asematunnelin Top Ten keväällä 2008. Olin etsiskelemässä saman yhtyeen "In Absentia"-levyä, mutta Tunnelin Levyn hintalappu osoittautui liian suolaiseksi.

Steven Wilsonin luotsaama PORCUPINE TREE on viimeisen vuoden aikana räjäyttänyt pankin muuallakin kuin kotistereoissani. Vuoden 2007 Ilosaarirock toi joukkion pienestä marginaalista suurempaan tietoisuuteen, ja viimeistään yhtyeen edellinen jäähallikeikka osoitti, että brittiläinen pop-metal-proge-yhdistelmä on soutanut tiensä suomalaisten levyhyllyille. Monelle fanille yhtyeen viimeisin, vuonna 2007 julkaistu levy FEAR OF A BLANK PLANET edustaa sitä esimerkillistä Piikkisikapuuta, mutta itse olen päätynyt kiertelyn ja kaartelun kautta aikaisempaan, vuonna 2002 julkistettuun IN ABSENTIA-levyyn, joka onnistuu mielestäni kiteyttämään Wilsonin vision aiemmin mainittujen tyylisuuntien yhteen sulauttamisesta vieläkin kirkkaammin. Viime kesänä, muutaman mallasjuoman siivittämänä, asiasta virisi keskustelu ystäväni kanssa. Puhuessani jälkimmäiseksi mainitun levyn ylivoimaisuudesta ystäväni rupesi hieman humoristiseen sävyyn epäilemään motiivieni puhtautta, olettaen että olen valinnut aiemman levyn suosikikseni vain muotosyistä. Kaikkihan tietävät, että ne vanhemmat levyt on aina parempia, oli kyseessä kuka tahansa musikantti.

Pimeällä 1990-luvulla ja sitä aiemmin, ajalla ennen blogeja, p2p-ohjelmistoja, MySpacea tai Pizza Enricoa, musiikin aktiivinen kuuntelu oli omalla tavallaan paljon mielenkiintoisempaa. Tarjonnan ollessa vaikeammin tavoitettavissa yksittäisiin artisteihin ja levyihin tuli kiinnitettyä huomattavasti tarkempaa huomiota, ja itselleen uudet, loistavat löydöt tuntuivat joltain mullistavalta ja ihmeelliseltä. Nykyään huomiokyky on venytetty koko ajan kipurajalle asti, kun uusia, mielenkiintoisia yhtyeitä voi halutessaan kaivaa esille internetin ihmemaailmasta vaikka joka päivä. Outoa kyllä, tuolta mainitulta vanhalta ajalta on musiikkinörttien keskuudessa säilynyt kuitenkin yksi mielenkiintoinen puoli - kilpailu siitä, kuka on kuunnellut mitäkin yhtyettä "ekana" ja kenen mielestä "ne ekat demot" on aina parhaita, riippumatta artistin myöhemmän tuotannon laadusta tai yleisesti hyväksytystä mielipiteestä.

Vaikkakin tässä "diggailun" nokkimisjärjestyksen määrittelyssä on kyse vain lapsellisesta uhoamisesta - johon toki itsekin sorrun tämän tästä - aikoinaan asiassa oli edes hippusen verran järkeä. Ennen internet-vallankumousta yhtyeiden ja artistien löytäminen saattoi olla oikean työn takana, ja niiden ensimmäisten demojen haaliminen todella vaivalloista (ja luultavasti kallista) puuhaa. Musiikkinörtit pystyivät edes jollain lailla ansaitusti kehuskelemaan saavutuksillaan tällä saralla, ja väittämään tällä nojalla tietävänsä kyseisestä asiasta enemmän kuin muut, koska asiaan oli todellakin perehdytty antaumuksella, ja mahdollisesti käytetty useampia työtunteja. Tänä päivänä, kun lähestulkoon kaikki mahdollinen musiikki on enemmän tai vähemmän vapaasti kaikkien saatavilla, nämä asiat eivät ole enää minkäänlaisia saavutuksia. Kuka tahansa pystyy kaivelemaan p2p-verkkojen syövereistä ne mahtavat "ekat demot", ja uusien yhtyeiden löytämisen vaikeus on verrattavissa panssarivaunun etsimiseen heinäsuovasta. Kun nykyään melkein mikä tahansa underground-liikekin sulautetaan valtavirtaan ennenkuin kerkeää silmiään räpäyttää, ei puheena olevilla asioilla ainakaan meikäläiselle ole mitään merkitystä, varsinkaan kun samat ihmiset yleensä sortuvat ylistämään "tuntemattomampia" artisteja "suositumpien" kustannuksella. Oli kyse aiheesta kun aiheesta, ihmiset haluavat päästä toki brassailemaan omalla ylivoimaisella tietämyksellään, mutta tällä brassailulla pitäisi olla keskustelun kannalta joku järkevä merkitys. Jos haluan pitää itseäni ylistävää monologia ilman vastaväitteitä, lähestyn asiaa esimerkiksi tällaisen blogin kirjoittamisen suunnalta.

Niin, ja tähän loppuun täytyy toki mainita, että omistin nykyään varsin suositun Interpol-yhtyeen debyyttilevyn ennenkuin kukaan muu tuntemani ihminen tässä maassa edes oli kuullut poppoon nimeä.

JUURI NYT (18.4.2008)
Tori Amos - Roosterspur Bridge (American Doll Posse)
The Byrds - King Apathy III (Dr. Byrds & Mr. Hyde)

"Everything you know is wrong"

Mikä: U2 - Achtung Baby
Ensikosketus: "The Fly"-video MTV-kanavalla 1991
Hankinta: Säälittävää kyllä, back-katalogitäydennyksen lomassa vuonna 2006, CDON.com. Aiemmin omistettu serkulta nauhoitettuna kasettina jostain vuoden 1993 tietämiltä.

Olen periaatteessa fiktiivinen henkilö. Kaikki mitä minusta tiedetään on tietyllä tapaa fiktiota, koska jokapäiväinen oma elämäni minuutti minuutilta ei ole konkreettisesti todellista kenellekään muulle kuin minulle. Tämän asian havainnollistin melko nuorena, ja se iskostui päähäni viimeistään U2-yhtyeen 1991 julkaistun ACHTUNG BABY-levyn myötä. Tuohon aikaan, ollessani 11-vuotias, Bonon heittäytyminen erilaisten roolihahmojen maailmaan ja yhtyeen hetkittäin raaistunut, aiempaan verrattuna varsin kyyninen ulosanti ruuvasi päähäni kerralla useampia ideoita oman elämäni tarkoituksesta ja mahdollisuuksista kuin kaksituhatta vuotta länsimaista kulttuurihistoriaa. Tuijotettuani tuntikausia MTV-kanavalta nauhoitettua puhkikelattua videokasetillista Zoo TV-kiertuemateriaalia tulin siihen tulokseen, että lahjakkaan ihmisen on täysin mahdollista maalata koko ulkokuorensa tai ulosantinsa täysin uuteen uskoon ilman että hän sisimmässään muuttuu miksikään. (Mainittakoon, että muun muassa David Bowie oli vielä tässä elämänvaiheessa allekirjoittaneelle melko tuntematon hahmo.) Riippuu vain täysin ihmisestä, osaako tätä mahdollisuutta käyttää hyvään vai pahaan.

Asia voi vaikuttaa yllättävän paljon aivan arkisiinkin tilanteisiin. Monet ihmiset lähipiirissäni ovat esimerkiksi sosiaalisesti varsin ehdottomia. He valikoivat sosiaalisen tilanteensa sen mukaan, että heidän ei tarvitse käyttää älyllisiä resurssejaan mukautumaan kanssaihmistensä henkiselle tasolle. Kun tilanteeseen tulee tuntematon muuttuja - toisinsanoen mielentilaan sosiaalisesti sopimaton henkilö - he ärsyyntyvät, ja useimmiten rupeavat käyttäytymään epäsosiaalisesti. Asiasta ei sinänsä voi sen kummemmin valittaa, kukin toki valitkoon seuransa miten haluaa. Ylhäisessä yksinäisyydessään saa - ja pitääkin - ajatella muista ihmisistä mitä lystää, mutta aiemmin mainitusta muuntautumiskyvystä on kuitenkin paljon hyötyä ja hupia, jos sitä osaa käyttää kanssakäymisessä hyväkseen - näin pääsee osalliseksi huomattavasti suurempaa sosiaalista kenttää, josta voi olla paljonkin apua esimerkiksi niin sanotun "elämänviisauden" kartuttamisessa. Epämiellyttävistä tilanteista on myös helpompi hankkiutua eroon, jos osaa kommunikoida hetken kulloinkin vaatimalla tavalla. Ja ylimääräisistä kontakteista ei nykymaailmassa ole koskaan haittaa.

Paitsi sosiaalisella muuntautumiskyvyllään, U2 yllätti myös musiikillisella edistyksellisyydellään. Vaikka levy on kaikkien muidenkin levyjen tavoin sidottu mieleni sopukoissa tiukasti tiettyyn aikakauteen, se on myös täysin ajaton, ja sen pariin jaksaa palata yhä uudestaan. Achtung Baby, ja vielä suuremmissa määrin vuonna 1993 julkaistu seuraajansa ZOOROPA, loivat omalta osaltaan minulle pohjan varsin eklektiselle musiikkimaulle, jossa mielipiteitä ei juurikaan perusteta ennakkoluuloille.

Paitsi Yön, Mamban ja Suurlähettiläiden kohdalla.

JUURI NYT (17.4.2008)
Magenta Skycode - Open Air (IIIII)
Editors - An End Has A Start (An End Has A Start)
Meshuggah - Bleed (obZen)

Nine Inch Nails - Ghosts I-IV

Sweeney Todd OST - My Friends