Musiikillinen välikysymys

Vaikka itse olenkin tietyn koulukunnan musiikkinörtti, vastustan intohimoisesti monentyyppistä musiikkinörtteilyä; tästä aiheestahan on puhuttu aiemminkin tällä foorumilla. Onneksi musiikkinörteistä löytyy niin paljon nillitettävää, ettei aiheen ympärillä käytävä pohdinta pääse ihan heti loppumaan.

Tällä kertaa sanan säilä sivaltaa päin äänilevyharrastajien loputonta uutuuden janoa, joka pahimmillaan muistuttaa minkä tahansa pinnallisen ilmapäämaterialisti-jupin himoa kaikkea uutta omistustavaraa kohtaan. Koska aihe on taas hyvinkin lähellä sydäntä, esitän asiani lyhyesti ja ytimekkäästi:

1. Pidän siitä, että löydän uusia kiinnostavia yhtyeitä.

2. Minua ei vähimmässäkään määrin kiinnosta, kuinka monta uutta, mutta minulle tuntematonta kiinnostavaa yhtyettä kuka tahansa muu ihminen tässä maailmassa on löytänyt.

3. Musiikista keskusteleminen on lempiharrastuksiani.

4. Yhden ihmisen monologi siitä, kuinka joku tietty uusi (tai vanha, jos niikseen tulee), mutta minulle tuntematon yhtye on siitä-ja-siitä syystä täysin ylivoimainen ei ole keskustelua (vrt. monologin ja dialogin ero).

5. Älkää siis käyttäkö energiaanne siihen, että yritätte tuputtaa minulle kuunneltavaksi yhtyeitä, jotka ovat siinä vaiheessa minulle tuntemattomia. Kuluttakaamme säästetty aika muunlaiseen keskusteluun. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että jo täysin omin avuin saan kulutettua loppuelämäni siihen perehtymiseen; en minä, eikä kukaan muukaan kerkeä kuuntelemaan kaikkea joka on muiden mielestä hyvää.

6. Rikon itsekin tämän tästä kohdassa 5 olevaa ohjeistusta, mutta useimmiten näihin tilanteisiin liittyy erinäisiä annoksia miestä väkevämpää. Bileissä ja jatkoilla tämä on sallittua - kuten moni muukin normaalielämän konventioista poikkeava asia.

En oikein ymmärrä, miten joku ihminen voi viikko toisensa jälkeen muka väittää löytävänsä jännittäviä ja ihmeellisiä yhtyeitä, kun itse en ole kerinnyt vielä perehtyä tarpeeksi edes oman back-katalogini vähemmälle huomiolle jääneeseen sisältöön. Väitän, että monet musiikin harrastajat, jotka ovat löytävinään viisi uutta mielenkiinnon kohdetta kuukaudessa, eivät loppujen lopuksi kykene tai kerkeä perehtymään löydöksiinsä yhtään sen kummemmin. Kyse on jossain määrin taas täysin aivottomasta keskinäisen nokkimisjärjestyksen löytämisestä - kuka todellinen musiikin harrastaja nyt voisi kuvitellakaan kuuntelevansa yhtyettä, jonka arvon kollega löysi jo vuosi sitten - ja käteen jää kasakaupalla artisteja, joiden musiikista ei viime kädessä tiedä juuri mitään. Tilanne muistuttaisi hieman sitä, jos joku ostaisi 10 kirjaa kuukaudessa ja lukisi niistä pelkät takakannet tai esittelytekstin. Asiallinen keskustelu aiheesta alkaisi olla tässä vaiheessa hiukan hankalaa...

Lopuksi vanhojen levyjen kunniaksi lista suosikkilevyistä, jotka olen tämän vuoden puolella löytänyt uudelleen parhaimmillaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

PARASTA JOSKUS KAUAN SITTEN - JA JUURI NYT (21.5.2008)
Red Hot Chili Peppers - Blood Sugar Sex Magic
Carcass - Heartwork
Porno for Pyros - Porno for Pyros
Dave Matthews Band - Crash
Nine Inch Nails - With Teeth
YUP - Lauluja Metsästä

Deep Peace on my mind

Mikä: Devin Townsend - Terria
Ensikosketus: Erittäin huuruisissa pikkujouluissa Porvoossa vuonna 2004. Ystäväni usutti minut miehen jäljille biisillä "The Fluke", ja siitäkös se suu rupesi vaahtoamaan, joskin vasta muutamia kuukausia myöhemmin.
Hankinta: CDON.comista helmi-maaliskuussa 2005.

En ole luultavasti koskaan idolisoinut yhtä ihmistä puhtaan musiikillisen nerouden takia niin paljon kuin kanadalaissyntyistä DEVIN TOWNSENDia, ja väitän että en enää ikinä löydä toista vastaavaa ihailun kohdetta. Mielenkiinto herraa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hetkittäin ajattelin puolitosissani vääntää itselleni miehen patentoiman "skullet"-kampauksen - näistä päähänpistoista ovat edelleen jäljellä takaraivostani töröttävät luomurastat, jotka tosiaan muotoutuivat noin kahden vuoden aikana. Niin, muotoutuivat siis sen vuoksi, että en noin kahteen vuoteen harjannut hiuksiani kertaakaan.

Suurieleinen henkilönpalvonta tässä tapauksessa on tätä nykyä kohdallani enimmäkseen ol(l)utta ja mennyttä, mutta Devinin musiikillinen nerous ei ole kadonnut mihinkään. Massiivinen, yliampuvan maalaileva ja rähinästä täydelliseen seesteisyyteen aaltoileva kokonaistaideteos TERRIA on mahdollisesti miehen hienoin tuotos, ja sen pariin jaksaa myös palata säännöllisin väliajoin. Mielenkiintoiseksi tämän säännöllisyyden tekee se, että palaaminen tapahtuu yleensä aina samasta syystä - tällä levyllä on nimittäin aivan uskomaton vaikutus saada monet elämän murheet tuntumaan yhdentekeviltä. Townsendin eeppinen visio saa yksinkertaisesti suurimman osan arjen hankaluuksista näyttämään täysin mitättömiltä pölypalleroilta, jotka voi imuroida pois käden käänteessä. Ja yrittämään uudestaan, mitä se ikinä sitten olikaan, mitä oltiin yrittämässä.

Jotta elämään saa minkäänlaista järjellistä perspektiiviä, täytyy siinä olla aika lailla tasajakoisesti sekä ylä- että alamäkiä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus liioitella varsinkin niitä alamäkiä, ja niiden vaikutusta omaan olemassaoloonsa, juurikin tuon mainitun perspektiivin puutteesta johtuen. Mikään ei ole sekä oman itsensä että kanssaihmisten kannalta negatiivisempaa kuin loputon voivottelu ja märehtiminen. Aika usein kannattaa pysäyttää murheen mailla taivaltaminen heti alkuunsa, ja tutkia mieltä kaivertavaa asiaa pari kertaa uudestaan. Useinkin käy niin, että hetkisen miettimisen ja vertailevan tutkimuksen jälkeen tilanne alkaa kummasti näyttää valoisammalta. Sitä en tiedä, johtuuko tämä vaikkapa aivokemiallisista reaktioista, mutta sillä ei liene myöskään juurikaan väliä lopputuloksen kannalta. Pääasia on, että elämä hymyilee jälleen - vaikkakin se toki tarkoittaa myös uusien pettymyksien nielemistä tulevaisuudessa. Aaltoliike on kuitenkin lopputuloksen kannalta parempi kuin tasainen korkeapaineessa liihotelu tai matalapaineessa rämpiminen.

Devinin musiikki ei käytössä kulu, mutta meikäläisen rastojen olemassaolo alkaa olla jo pienehkö pulma. Sankari itse on nimittäin paennut mediaa ja kiertueita karkuun jonnekin Kanadan takamaille asustelemaan perheensä kanssa. Skullet-idea taas nojautui pitkälti siihen odotukseen, että miehen näkisi vielä joskus lavalla esiintymässä, jolloin voisi keikan ajaksi hiustyylin puolesta sankariinsa samaistua, ja sen jälkeen ajaa koko hoidon pois. Nyt tätä esiintymistä joutuu vissiin sitten odottelemaan keski-ikään asti, ja nää pötkylät on kyllä vähän hankalia...

JUURI NYT (19.5.2008)
Dream Theater - In the Presence of Enemies, part 1 (Systematic Chaos)
Carcass - Embodiment (Heartwork)
CMX - Kaikkivaltiaan Peili (Talvikuningas)
Nine Inch Nails - Discipline (The Slip)
Von Hertzen Brothers - Faded Photograph (Love Remains the Same)

Ghost Breweries

Mikä: Opeth - Ghost Reveries

Ensikosketus: "The Baying of the Hounds", silloisen kämppikseni soittamana tietokoneen kaiuttimista alkutalvesta 2006. Biisin vertaansa vailla oleva urkugrooven ja kuolonkorinan yhdistelmä löi läpi silmänräpäyksessä.

Hankinta: Keväällä 2006, tilauspaikkana CDON.com.

Ruotsalaiset ovat harvoin onnistuneet äärimmäisen tunnelman luomisessa musiikin keinoin, rakkaat länsinaapurimme kun ovat vuosikymmeniä keskittyneet pääasiassa tarttuvien ja helposti sisäistettävien biisien luomiseen - oli kyse mistä tahansa musiikintyylistä. Täydellisen poikkeuksen valtavirtaan luo aavemaisella fiiliksellä kyllästetty OPETH, joka Mikael Åkerfeldtin visiolla luotsattuna on soutanut usvaisia vesiä ja samonnut kalseita nummia jo kahdeksan studiolevyn verran; määrä nousee yhdeksään, kunhan seuraava eepos WATERSHED ilmestyy 3. kesäkuuta 2008. Keskimääräisenä progehippinä viehätyin jo ensikuulemalta yhtyeen omintakeiseen yhdistelmään melodista kuolonmetallia sekä mellotronin täyttämää tunnelmointia, mutta tutustuttuani tarkemmin poppoon tuotoksiin vaikutuksen tekivät myös Åkerfeldtin sanoitukset. Vaikka paikka paikoin kieliasussa olisi vielä hiukan tarkistamista, miehen kielikuvilla loihtimat melankoliset visiot sopivat musiikkiin enemmän kuin täydellisesti.

Usein vahvimmat musiikista tulevat muistot liittyvät allekirjoittaneella tiettyihin matkoihin, tai matkustamiseen yleensä. Matkoilla tulee usein käytyä läpi huima määrä päänsisäisiä asioita. Kun istuu katselemassa maisemia bussissa, junassa tai lentokoneessa, tulee myös keskityttyä aivan eri tavalla kuulokkeissa pauhaavaan musiikkiin kuin esimerkiksi kotona; ikkunan toisella puolen vilistävä maisema harvoin tarjoaa liiemmälti ärsykkeitä huomiokyvylle. Mielen pohjukalla majailevat ideoiden alkueliöt muotoutuvat yleensä muutamien tuntien junassa istumisen seurauksena konkreettisiksi, kehittyviksi olennoiksi, jotka rupeavat elämään omaa elämäänsä - luovuuden kannalta usein positiivisin seurauksin. Hiukan kuten olutpannussa käymisvaiheessa uiskentelevat hiivat, joiden toiminta on melko samanlaista, varsinkin lopputuloksen kannalta.

Opethin "kahdeksannesta huomiosta" - kuten he itse levyjään nimittävät - mieleeni tulvii muistoja bussimatkasta välillä Joensuu-Kuopio keväällä 2006. Matkalla ei sinänsä tapahtunut mitään ihmeellistä, kuten ei siirtymisvaiheessa yleensä, mutta fiilis oli täysin kohdallaan. Kevät oli vasta aluillaan, mutta harmaassa, vetisessä ja lehdettömässä Itä-Suomen metsikössä pystyi helposti kuvittelemaan siirtyneensä maaliskuusta suoraan lokakuuhun. Ruotsalaisviisikon manaamien haamujen ympäröimänä mielessäni kehittyi ideoita, jotka ovat heijastuneet hyvinkin konkreettisesti nykyelämääni, vaikken sitä tuossa linja-autossa vielä tajunnutkaan. Ideoita siitä, mihin suuntaan pitäisi elämäänsä viedä, ja mitä sillä elämällään loppujen lopuksi nyt haluaa tehdäkään. Mitä nämä ideat olivat, ja mistä ne kumpusivat (kaikki tuontapainen pohdiskelu kuitenkin yleensä pohjautuu lähimenneisyyden kokemuksille) - se on sisältöä toisen kerran monologiin. Sanottakoon nyt vain se, että joskus kannattaa yksinkertaisesti ottaa kaikki irti siitä, että on konkreettinen mahdollisuus vain istua paikallaan ja olla tekemättä yhtään mitään. Edes muutaman tunnin kerrallaan. Sillä saattaa olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia.

Vaikka omat Opethin siivittämät ideat säilyivätkin, vuotta myöhemmin yhtyeen Ilosaarirockin keikalla herra Åkerfeldtin henkinen ylivoimaisuus sitten karisikin huomattavasti. Välispiikit eivät ainakaan miehellä olleet sieltä sivistyneimmästä päästä. "As this is our only gig this year, you might be wondering what I do in the meantime. Well, I'm mostly at home, making love...to myself. And by the way, you guys suck at ice hockey!" No, miestä ei voi ainakaan syyttää siitä, etteikö hän yrittäisi lähestyä festivaalivieraiden henkistä tasoa...

JUURI NYT (6.5.2008)

Dave Matthews Band - Crash Into Me (Crash)

Foo Fighters - The Pretender (Echoes, Silence, Patience & Grace)

Sting - Seven Days (Ten Summoner's Tales)

Einstürzende Neubauten - Let's Do It a Dada (Alles wieder offen)

Coheed & Cambria - The End Complete II: Radio Bye Bye (Good Apollo, I'm Burning Star IV, Volume Two: No World for Tomorrow)