Mikä: Porcupine Tree - Fear of a Blank Planet
Ensikosketus: Orkesterin keikka Ilosaarirockissa 2007
Hankinta: Asematunnelin Top Ten keväällä 2008. Olin etsiskelemässä saman yhtyeen "In Absentia"-levyä, mutta Tunnelin Levyn hintalappu osoittautui liian suolaiseksi.
Steven Wilsonin luotsaama PORCUPINE TREE on viimeisen vuoden aikana räjäyttänyt pankin muuallakin kuin kotistereoissani. Vuoden 2007 Ilosaarirock toi joukkion pienestä marginaalista suurempaan tietoisuuteen, ja viimeistään yhtyeen edellinen jäähallikeikka osoitti, että brittiläinen pop-metal-proge-yhdistelmä on soutanut tiensä suomalaisten levyhyllyille. Monelle fanille yhtyeen viimeisin, vuonna 2007 julkaistu levy FEAR OF A BLANK PLANET edustaa sitä esimerkillistä Piikkisikapuuta, mutta itse olen päätynyt kiertelyn ja kaartelun kautta aikaisempaan, vuonna 2002 julkistettuun IN ABSENTIA-levyyn, joka onnistuu mielestäni kiteyttämään Wilsonin vision aiemmin mainittujen tyylisuuntien yhteen sulauttamisesta vieläkin kirkkaammin. Viime kesänä, muutaman mallasjuoman siivittämänä, asiasta virisi keskustelu ystäväni kanssa. Puhuessani jälkimmäiseksi mainitun levyn ylivoimaisuudesta ystäväni rupesi hieman humoristiseen sävyyn epäilemään motiivieni puhtautta, olettaen että olen valinnut aiemman levyn suosikikseni vain muotosyistä. Kaikkihan tietävät, että ne vanhemmat levyt on aina parempia, oli kyseessä kuka tahansa musikantti.
Pimeällä 1990-luvulla ja sitä aiemmin, ajalla ennen blogeja, p2p-ohjelmistoja, MySpacea tai Pizza Enricoa, musiikin aktiivinen kuuntelu oli omalla tavallaan paljon mielenkiintoisempaa. Tarjonnan ollessa vaikeammin tavoitettavissa yksittäisiin artisteihin ja levyihin tuli kiinnitettyä huomattavasti tarkempaa huomiota, ja itselleen uudet, loistavat löydöt tuntuivat joltain mullistavalta ja ihmeelliseltä. Nykyään huomiokyky on venytetty koko ajan kipurajalle asti, kun uusia, mielenkiintoisia yhtyeitä voi halutessaan kaivaa esille internetin ihmemaailmasta vaikka joka päivä. Outoa kyllä, tuolta mainitulta vanhalta ajalta on musiikkinörttien keskuudessa säilynyt kuitenkin yksi mielenkiintoinen puoli - kilpailu siitä, kuka on kuunnellut mitäkin yhtyettä "ekana" ja kenen mielestä "ne ekat demot" on aina parhaita, riippumatta artistin myöhemmän tuotannon laadusta tai yleisesti hyväksytystä mielipiteestä.
Vaikkakin tässä "diggailun" nokkimisjärjestyksen määrittelyssä on kyse vain lapsellisesta uhoamisesta - johon toki itsekin sorrun tämän tästä - aikoinaan asiassa oli edes hippusen verran järkeä. Ennen internet-vallankumousta yhtyeiden ja artistien löytäminen saattoi olla oikean työn takana, ja niiden ensimmäisten demojen haaliminen todella vaivalloista (ja luultavasti kallista) puuhaa. Musiikkinörtit pystyivät edes jollain lailla ansaitusti kehuskelemaan saavutuksillaan tällä saralla, ja väittämään tällä nojalla tietävänsä kyseisestä asiasta enemmän kuin muut, koska asiaan oli todellakin perehdytty antaumuksella, ja mahdollisesti käytetty useampia työtunteja. Tänä päivänä, kun lähestulkoon kaikki mahdollinen musiikki on enemmän tai vähemmän vapaasti kaikkien saatavilla, nämä asiat eivät ole enää minkäänlaisia saavutuksia. Kuka tahansa pystyy kaivelemaan p2p-verkkojen syövereistä ne mahtavat "ekat demot", ja uusien yhtyeiden löytämisen vaikeus on verrattavissa panssarivaunun etsimiseen heinäsuovasta. Kun nykyään melkein mikä tahansa underground-liikekin sulautetaan valtavirtaan ennenkuin kerkeää silmiään räpäyttää, ei puheena olevilla asioilla ainakaan meikäläiselle ole mitään merkitystä, varsinkaan kun samat ihmiset yleensä sortuvat ylistämään "tuntemattomampia" artisteja "suositumpien" kustannuksella. Oli kyse aiheesta kun aiheesta, ihmiset haluavat päästä toki brassailemaan omalla ylivoimaisella tietämyksellään, mutta tällä brassailulla pitäisi olla keskustelun kannalta joku järkevä merkitys. Jos haluan pitää itseäni ylistävää monologia ilman vastaväitteitä, lähestyn asiaa esimerkiksi tällaisen blogin kirjoittamisen suunnalta.
Niin, ja tähän loppuun täytyy toki mainita, että omistin nykyään varsin suositun Interpol-yhtyeen debyyttilevyn ennenkuin kukaan muu tuntemani ihminen tässä maassa edes oli kuullut poppoon nimeä.
Ensikosketus: Orkesterin keikka Ilosaarirockissa 2007
Hankinta: Asematunnelin Top Ten keväällä 2008. Olin etsiskelemässä saman yhtyeen "In Absentia"-levyä, mutta Tunnelin Levyn hintalappu osoittautui liian suolaiseksi.
Steven Wilsonin luotsaama PORCUPINE TREE on viimeisen vuoden aikana räjäyttänyt pankin muuallakin kuin kotistereoissani. Vuoden 2007 Ilosaarirock toi joukkion pienestä marginaalista suurempaan tietoisuuteen, ja viimeistään yhtyeen edellinen jäähallikeikka osoitti, että brittiläinen pop-metal-proge-yhdistelmä on soutanut tiensä suomalaisten levyhyllyille. Monelle fanille yhtyeen viimeisin, vuonna 2007 julkaistu levy FEAR OF A BLANK PLANET edustaa sitä esimerkillistä Piikkisikapuuta, mutta itse olen päätynyt kiertelyn ja kaartelun kautta aikaisempaan, vuonna 2002 julkistettuun IN ABSENTIA-levyyn, joka onnistuu mielestäni kiteyttämään Wilsonin vision aiemmin mainittujen tyylisuuntien yhteen sulauttamisesta vieläkin kirkkaammin. Viime kesänä, muutaman mallasjuoman siivittämänä, asiasta virisi keskustelu ystäväni kanssa. Puhuessani jälkimmäiseksi mainitun levyn ylivoimaisuudesta ystäväni rupesi hieman humoristiseen sävyyn epäilemään motiivieni puhtautta, olettaen että olen valinnut aiemman levyn suosikikseni vain muotosyistä. Kaikkihan tietävät, että ne vanhemmat levyt on aina parempia, oli kyseessä kuka tahansa musikantti.
Pimeällä 1990-luvulla ja sitä aiemmin, ajalla ennen blogeja, p2p-ohjelmistoja, MySpacea tai Pizza Enricoa, musiikin aktiivinen kuuntelu oli omalla tavallaan paljon mielenkiintoisempaa. Tarjonnan ollessa vaikeammin tavoitettavissa yksittäisiin artisteihin ja levyihin tuli kiinnitettyä huomattavasti tarkempaa huomiota, ja itselleen uudet, loistavat löydöt tuntuivat joltain mullistavalta ja ihmeelliseltä. Nykyään huomiokyky on venytetty koko ajan kipurajalle asti, kun uusia, mielenkiintoisia yhtyeitä voi halutessaan kaivaa esille internetin ihmemaailmasta vaikka joka päivä. Outoa kyllä, tuolta mainitulta vanhalta ajalta on musiikkinörttien keskuudessa säilynyt kuitenkin yksi mielenkiintoinen puoli - kilpailu siitä, kuka on kuunnellut mitäkin yhtyettä "ekana" ja kenen mielestä "ne ekat demot" on aina parhaita, riippumatta artistin myöhemmän tuotannon laadusta tai yleisesti hyväksytystä mielipiteestä.
Vaikkakin tässä "diggailun" nokkimisjärjestyksen määrittelyssä on kyse vain lapsellisesta uhoamisesta - johon toki itsekin sorrun tämän tästä - aikoinaan asiassa oli edes hippusen verran järkeä. Ennen internet-vallankumousta yhtyeiden ja artistien löytäminen saattoi olla oikean työn takana, ja niiden ensimmäisten demojen haaliminen todella vaivalloista (ja luultavasti kallista) puuhaa. Musiikkinörtit pystyivät edes jollain lailla ansaitusti kehuskelemaan saavutuksillaan tällä saralla, ja väittämään tällä nojalla tietävänsä kyseisestä asiasta enemmän kuin muut, koska asiaan oli todellakin perehdytty antaumuksella, ja mahdollisesti käytetty useampia työtunteja. Tänä päivänä, kun lähestulkoon kaikki mahdollinen musiikki on enemmän tai vähemmän vapaasti kaikkien saatavilla, nämä asiat eivät ole enää minkäänlaisia saavutuksia. Kuka tahansa pystyy kaivelemaan p2p-verkkojen syövereistä ne mahtavat "ekat demot", ja uusien yhtyeiden löytämisen vaikeus on verrattavissa panssarivaunun etsimiseen heinäsuovasta. Kun nykyään melkein mikä tahansa underground-liikekin sulautetaan valtavirtaan ennenkuin kerkeää silmiään räpäyttää, ei puheena olevilla asioilla ainakaan meikäläiselle ole mitään merkitystä, varsinkaan kun samat ihmiset yleensä sortuvat ylistämään "tuntemattomampia" artisteja "suositumpien" kustannuksella. Oli kyse aiheesta kun aiheesta, ihmiset haluavat päästä toki brassailemaan omalla ylivoimaisella tietämyksellään, mutta tällä brassailulla pitäisi olla keskustelun kannalta joku järkevä merkitys. Jos haluan pitää itseäni ylistävää monologia ilman vastaväitteitä, lähestyn asiaa esimerkiksi tällaisen blogin kirjoittamisen suunnalta.
Niin, ja tähän loppuun täytyy toki mainita, että omistin nykyään varsin suositun Interpol-yhtyeen debyyttilevyn ennenkuin kukaan muu tuntemani ihminen tässä maassa edes oli kuullut poppoon nimeä.
JUURI NYT (18.4.2008)
Tori Amos - Roosterspur Bridge (American Doll Posse)
The Byrds - King Apathy III (Dr. Byrds & Mr. Hyde)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti