Mikä: Devin Townsend - Terria
Ensikosketus: Erittäin huuruisissa pikkujouluissa Porvoossa vuonna 2004. Ystäväni usutti minut miehen jäljille biisillä "The Fluke", ja siitäkös se suu rupesi vaahtoamaan, joskin vasta muutamia kuukausia myöhemmin.
Hankinta: CDON.comista helmi-maaliskuussa 2005.
En ole luultavasti koskaan idolisoinut yhtä ihmistä puhtaan musiikillisen nerouden takia niin paljon kuin kanadalaissyntyistä DEVIN TOWNSENDia, ja väitän että en enää ikinä löydä toista vastaavaa ihailun kohdetta. Mielenkiinto herraa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hetkittäin ajattelin puolitosissani vääntää itselleni miehen patentoiman "skullet"-kampauksen - näistä päähänpistoista ovat edelleen jäljellä takaraivostani töröttävät luomurastat, jotka tosiaan muotoutuivat noin kahden vuoden aikana. Niin, muotoutuivat siis sen vuoksi, että en noin kahteen vuoteen harjannut hiuksiani kertaakaan.
Suurieleinen henkilönpalvonta tässä tapauksessa on tätä nykyä kohdallani enimmäkseen ol(l)utta ja mennyttä, mutta Devinin musiikillinen nerous ei ole kadonnut mihinkään. Massiivinen, yliampuvan maalaileva ja rähinästä täydelliseen seesteisyyteen aaltoileva kokonaistaideteos TERRIA on mahdollisesti miehen hienoin tuotos, ja sen pariin jaksaa myös palata säännöllisin väliajoin. Mielenkiintoiseksi tämän säännöllisyyden tekee se, että palaaminen tapahtuu yleensä aina samasta syystä - tällä levyllä on nimittäin aivan uskomaton vaikutus saada monet elämän murheet tuntumaan yhdentekeviltä. Townsendin eeppinen visio saa yksinkertaisesti suurimman osan arjen hankaluuksista näyttämään täysin mitättömiltä pölypalleroilta, jotka voi imuroida pois käden käänteessä. Ja yrittämään uudestaan, mitä se ikinä sitten olikaan, mitä oltiin yrittämässä.
Jotta elämään saa minkäänlaista järjellistä perspektiiviä, täytyy siinä olla aika lailla tasajakoisesti sekä ylä- että alamäkiä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus liioitella varsinkin niitä alamäkiä, ja niiden vaikutusta omaan olemassaoloonsa, juurikin tuon mainitun perspektiivin puutteesta johtuen. Mikään ei ole sekä oman itsensä että kanssaihmisten kannalta negatiivisempaa kuin loputon voivottelu ja märehtiminen. Aika usein kannattaa pysäyttää murheen mailla taivaltaminen heti alkuunsa, ja tutkia mieltä kaivertavaa asiaa pari kertaa uudestaan. Useinkin käy niin, että hetkisen miettimisen ja vertailevan tutkimuksen jälkeen tilanne alkaa kummasti näyttää valoisammalta. Sitä en tiedä, johtuuko tämä vaikkapa aivokemiallisista reaktioista, mutta sillä ei liene myöskään juurikaan väliä lopputuloksen kannalta. Pääasia on, että elämä hymyilee jälleen - vaikkakin se toki tarkoittaa myös uusien pettymyksien nielemistä tulevaisuudessa. Aaltoliike on kuitenkin lopputuloksen kannalta parempi kuin tasainen korkeapaineessa liihotelu tai matalapaineessa rämpiminen.
Devinin musiikki ei käytössä kulu, mutta meikäläisen rastojen olemassaolo alkaa olla jo pienehkö pulma. Sankari itse on nimittäin paennut mediaa ja kiertueita karkuun jonnekin Kanadan takamaille asustelemaan perheensä kanssa. Skullet-idea taas nojautui pitkälti siihen odotukseen, että miehen näkisi vielä joskus lavalla esiintymässä, jolloin voisi keikan ajaksi hiustyylin puolesta sankariinsa samaistua, ja sen jälkeen ajaa koko hoidon pois. Nyt tätä esiintymistä joutuu vissiin sitten odottelemaan keski-ikään asti, ja nää pötkylät on kyllä vähän hankalia...
JUURI NYT (19.5.2008)
Dream Theater - In the Presence of Enemies, part 1 (Systematic Chaos)
Carcass - Embodiment (Heartwork)
CMX - Kaikkivaltiaan Peili (Talvikuningas)
Nine Inch Nails - Discipline (The Slip)
Von Hertzen Brothers - Faded Photograph (Love Remains the Same)
Ensikosketus: Erittäin huuruisissa pikkujouluissa Porvoossa vuonna 2004. Ystäväni usutti minut miehen jäljille biisillä "The Fluke", ja siitäkös se suu rupesi vaahtoamaan, joskin vasta muutamia kuukausia myöhemmin.
Hankinta: CDON.comista helmi-maaliskuussa 2005.
En ole luultavasti koskaan idolisoinut yhtä ihmistä puhtaan musiikillisen nerouden takia niin paljon kuin kanadalaissyntyistä DEVIN TOWNSENDia, ja väitän että en enää ikinä löydä toista vastaavaa ihailun kohdetta. Mielenkiinto herraa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hetkittäin ajattelin puolitosissani vääntää itselleni miehen patentoiman "skullet"-kampauksen - näistä päähänpistoista ovat edelleen jäljellä takaraivostani töröttävät luomurastat, jotka tosiaan muotoutuivat noin kahden vuoden aikana. Niin, muotoutuivat siis sen vuoksi, että en noin kahteen vuoteen harjannut hiuksiani kertaakaan.
Suurieleinen henkilönpalvonta tässä tapauksessa on tätä nykyä kohdallani enimmäkseen ol(l)utta ja mennyttä, mutta Devinin musiikillinen nerous ei ole kadonnut mihinkään. Massiivinen, yliampuvan maalaileva ja rähinästä täydelliseen seesteisyyteen aaltoileva kokonaistaideteos TERRIA on mahdollisesti miehen hienoin tuotos, ja sen pariin jaksaa myös palata säännöllisin väliajoin. Mielenkiintoiseksi tämän säännöllisyyden tekee se, että palaaminen tapahtuu yleensä aina samasta syystä - tällä levyllä on nimittäin aivan uskomaton vaikutus saada monet elämän murheet tuntumaan yhdentekeviltä. Townsendin eeppinen visio saa yksinkertaisesti suurimman osan arjen hankaluuksista näyttämään täysin mitättömiltä pölypalleroilta, jotka voi imuroida pois käden käänteessä. Ja yrittämään uudestaan, mitä se ikinä sitten olikaan, mitä oltiin yrittämässä.
Jotta elämään saa minkäänlaista järjellistä perspektiiviä, täytyy siinä olla aika lailla tasajakoisesti sekä ylä- että alamäkiä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus liioitella varsinkin niitä alamäkiä, ja niiden vaikutusta omaan olemassaoloonsa, juurikin tuon mainitun perspektiivin puutteesta johtuen. Mikään ei ole sekä oman itsensä että kanssaihmisten kannalta negatiivisempaa kuin loputon voivottelu ja märehtiminen. Aika usein kannattaa pysäyttää murheen mailla taivaltaminen heti alkuunsa, ja tutkia mieltä kaivertavaa asiaa pari kertaa uudestaan. Useinkin käy niin, että hetkisen miettimisen ja vertailevan tutkimuksen jälkeen tilanne alkaa kummasti näyttää valoisammalta. Sitä en tiedä, johtuuko tämä vaikkapa aivokemiallisista reaktioista, mutta sillä ei liene myöskään juurikaan väliä lopputuloksen kannalta. Pääasia on, että elämä hymyilee jälleen - vaikkakin se toki tarkoittaa myös uusien pettymyksien nielemistä tulevaisuudessa. Aaltoliike on kuitenkin lopputuloksen kannalta parempi kuin tasainen korkeapaineessa liihotelu tai matalapaineessa rämpiminen.
Devinin musiikki ei käytössä kulu, mutta meikäläisen rastojen olemassaolo alkaa olla jo pienehkö pulma. Sankari itse on nimittäin paennut mediaa ja kiertueita karkuun jonnekin Kanadan takamaille asustelemaan perheensä kanssa. Skullet-idea taas nojautui pitkälti siihen odotukseen, että miehen näkisi vielä joskus lavalla esiintymässä, jolloin voisi keikan ajaksi hiustyylin puolesta sankariinsa samaistua, ja sen jälkeen ajaa koko hoidon pois. Nyt tätä esiintymistä joutuu vissiin sitten odottelemaan keski-ikään asti, ja nää pötkylät on kyllä vähän hankalia...
JUURI NYT (19.5.2008)
Dream Theater - In the Presence of Enemies, part 1 (Systematic Chaos)
Carcass - Embodiment (Heartwork)
CMX - Kaikkivaltiaan Peili (Talvikuningas)
Nine Inch Nails - Discipline (The Slip)
Von Hertzen Brothers - Faded Photograph (Love Remains the Same)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti